Tämä uudessa paikassa olo on jännää siksi, että vaikka minä tiedän millaisia salaatteja näistä mikäkin on, niin en kuitenkaan tiedä millaisia ne ovat tuolla paikassa. Siksi tunnen itseni tyhmäksi, kun kyselen että mitä laitetaan mihinkin. Tietysti se on ok, sanoo järkeni koska mistäpä minä tietäisin millaisia salaatteja tuossa talossa on ollut tapana tehdä. Toisaalta pääni samalla myös miettii, että pitävätkö he minua ihan osaamattomana kun kyselen. Että toki vaikka olen vasta oppimassa, niin kaipa sitä nyt pitäisi osata salaatti tehdä. Tietysti osasinkin, kun joku osaavampi minulle ensin kertoi että mitä kaikkea laitetaan. Nimittäin kun aloin pastasalaattia tekemään ja meinasin pastan mittailla, kysyin että millainen määrä pastaa per henkilö täällä on ollut tapana salaattiin laittaa. Vastaus oli se, että tämä työntekijä otti pennepastapussin ja kaatoi siitä silmämääräisesti pakkiin ja sanoi "tuon verran"
Siinäpä vasemmalla on kuvaa lohi-caesarsalaatin teosta (sen otti aikkarin kollegani) ja oikealla valmis härkä-pastasalaatti.
Muutenkin minä koen, että olen rasittava kun kyselen. Mutta kyselen koska en tiedä. Mutta mietin että olettavatko he että minä tietäisin.
Tässä mielestäni myös ehkä näkyy vähän se huono puoli siitä että tein neljä näyttöä samassa paikassa ja olin pitkään siellä. Ne tavat (ja myös koulussa opitut) ovat aika tiukassa ja välillä tuntuu että uusien tapojen ja tyylien omaksuminen on välillä hankalaa. Niinkin yksinkertainen asia että avatutkin paketit viedään takaisin niihin isoihin kylmiöihin paikkaan b eikä jätetä siihen keittiön kylmiöön paikkaan a, on jotenkin hämmentävää. Koulussa kun teroitettiin sitä miten niitä avattuja ei saanut missään nimessä viedä takaisin, vaan ne piti jättää keittiön omaan kylmiöön. Vaikka se toki oli vain koulun käytäntö. No kyllähän tuossa tämän paikan hommassa on selvä järki, sillä siinä keittiön kylmiössä ei ole kuin juuri vain ne ev:t. Kaikki muu pois. Ja tottakai tämän muistan ja vienkin takaisin aina jos sellainen tilanne tulee, mutta se vaatii jotenkin henkisesti jonkin verran työstämistä oppia pois siitä tietynlaisesta ajatusmallista minkä on oppinut. Ja ymmärtää se, että eri paikoissa on eri tavat ja ne voivat silti olla oikeita.
Ja jos et kysy jotain pienintäkin asiaa, niin suurella todennäköisyydellä teet sen väärin. Siis eri tavalla kuin heillä on tapana. Mutta jos haluat tehdä sen kerralla oikein, kysyt ensin että miten se tehdään ja sitten vasta teet. Ja sitten sinusta ajatellaan ettet osaa itse ajatella yhtään kun vaan kyselet kaiken. Vai ajatellaanko? Tämä on ainakin nyt se minun suurin ongelmani tuolla. Epävarmuus joka tulee juuri siitä, että en osaa talon tapoja, mutta haluaisin osata ilman että joudun kysellä jatkuvasti. Se kai ei kuitenkaan muuten ole mahdollista kuin jos osaisi lukea ajatuksia.
Päivän viimeinen homma oli tehdä saman päivän illalle yhdelle kokousporukalle voileivät:
Tiistaina kävin ensin ruotsin tunneilla..
Ritva vei!
Ja työpaikalla minulle ilmoitettiinkin että saan olla piisissä toisen kokin kanssa. Hahaa! Jos yksi asia siitä hommasta pitää sanoa, niin se että hyvänen aika miten taitavia nuo kokit tuolla ovat. Miten muistavat ulkoa kaiken. Miten kauan mikäkin on uunissa, paljon tarvitaan mitäkin mihinkin annokseen jne.
Meni ihan älyttömästi vuohenjuusto-broiskusalaatteja ja nyt osaan unissanikin ne tehdä aivan ilman mitään ohjetta! Tein oikeasti varmaan ainakin kuusi. Lisäksi tein vihersalaatteja pari. Yhden ruiskuorrutetun kuhankin, jonka osaan myös ulkoa. Ja välillä homma menikin niin että kokki paistoi lihat ja minä viimeistelin annoksia. Tietyssä vaiheessa siihen iski aivan älytön tilaussuma ja tämä kokki huikkasi toisen kaverikseen purkamaan sitä, sillä minusta ei (ainakaan vielä) ole siinä yhtään apua. Kävin heille sitten hakemassa lisää ev:tä vetareihin ja hoidin patatiskiä, eli sitä ruoanvalmistustiskiä.
Tuossa piisissä on muuten tosi hankala ottaa kuvia. Siinä pitää annokset kasata reippaalla tahdilla ja pyytää tarjoilija hakemaan asap. Eli kaikesta en kyllä mitenkään saa kuvia. Tässäkin on vielä vaiheessa olevia annoksia kun yhdestä puuttuu koristeyrtit ja yksi tarvitsee vielä lisää ja yhdessä on majoneesitippa rumasti.
En tiedä tulkitsinko väärin, mutta tämä kokki jonka kanssa annoksia tein alkoi ehkä vähän hermostumaan siinä kun tuli kiirettä. Hermostua ei ehkä ole oikea sana, vaan siis kun alkoi tilauksia kasaantua niin sellainen tietynlainen painehan siinä tulee ja se alkoi näkyä. Kun kävin hakemassa heille lisää pippurikastiketta, en kerennyt kun ulos kylmiöstä sen kanssa niin jo minulle huikattiin että "pitäis olla jo" joka mielestäni oli aika jännästi sanottu kun vasta sieltä kylmiöstä ulos tulin ja mukamas samaan aikaan olisi pitänyt jo teleportata itsensä siihen hellan ääreen mättämään kastiketta kattilaan. Noh joo, ei se haitannut. Ja tämä kokki laittoi patapesuun tulevan astian aina niin kovaa altaaseen, että säikähdin joka kerta kun hän sen selkäni takaa sen tuli laittamaan :D
Pysyttelin sitten taka-alalla. Täyttelin vetareita, pesin tiskiä ja tarkkailin heitä. Hieman ennen kotiinlähtöäni menin juttelemaan tälle kokille ja kysyin että millainen tämä päivä oli, siis rauhallinen, kiireinen vai jotain siltä väliltä. Tämä kokki oli täysin normaali ystävällinen itsensä ja sanoi että ilta oli aika normaali tasapaksu. "Tuli vain sellainen henkilökohtainen kiire siinä yhessä vaiheessa." Okei. Sitten vaihdettiin muutama sana työvuoroistani ja sitten huikkasin heipat ja lähdin.
Keskiviikkona meillä oli koululla sitä Suomalainen ruoka tänään -koulutusta. Olimme keittiössä Margit Kojon johdolla ja teimme ruokaa hänen resepteistään. Minä tein inkivääri-omena-lihapullia ja ne olivat tosi hyviä. Myös reseptitar itse kehui niitä kun kävi maistamassa. Ensimmäisestä kokkailukerrastamme jäi vähän ristiriitainen fiilis. Toisaalta se nainen tietää paljon ja hänellä on paljon vinkkejä kerrottavanaan. Hän ajaa hyvää asiaa joka itseänikin kovasti kiinnostaa ja haluan oppia siitä uutta. Mutta samaan aikaan toisaalta hänessä on edelleen ripaus vanhanaikaisuutta. Jos niin voi sanoa. Toivottavasti kouluttajalta ei tätä tekstiä lukiessa nouse savu korvista.... :D Mutta toisaalta retrohan on taas in. Vaikka minun mielestäni tietynlaiset hedelmänpaloilla koristellut kakut ovat aivan hirveitä, niitä tilataan edelleen paljon. Esimerkiksi siis tästä retrosta.
Ja mikä minua kokkikoulua käyvään lievästi perfektionistiin opiskelijaan otti aavistuksen hermoon siellä keittiössä oli nämä ammattilaiset ja ei-ammattilaiset jotka tulivat mitä ihmeellisimmissä vaatteissa sinne. Näkyi crocsit, näkyi vain pikkuinen huivi keskellä päätä jonka etu- että takaosasta tursuava kikkaratukka heilui tuulessa kun tämä henkilö kokkasi. Tosin se ärsyttää minua joka paikassa. Jos meille opetetaan koulussa että kaikki tukka piiloon ja korut pois niin miten kuitenkin kaikissa mahdollisissa puljuissa on aina niitä henkilöitä joilla on ne korvikset, jopa sormukset tai kaulakoru ja tukkaa näkyvissä! Siis jos ajatellaan ammattimaisesti, niin eikö sitten vaan välitetä siitä että saattaa hiuksia tippua ruokaan? Siitä kun tulee kuitenkin sanomista ja sen takia voi menettää asiakkaitakin. Sama korujen kanssa tietysti. Vaikka ainahan voi sitten vedota siihen että ovat asiakkaiden hiuksia. Mutta en minä ainakaan halua olla se kenen hiuksia sieltä ruoasta löytyy. Ja itsehän sen tiedän etteivät ne minun ole kun hattuni peittää kaikki hiukseni aina.
Minua harmittaa se, että tiedän monien olevan todella ammattitaitoisia kokkeja mutta minulle ainakin tulee sellaisesta kokista epäammattimainen olo jos pitää korunsa työpäivänsä ajan paikallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti