Kun tekee lähinnä iltavuoroa, niin aamut ja vapaapäivät sujuvat lähes poikkeuksetta ennalta määritellyn puuhan parissa, eikä ole paljoa aikaa kirjotella.
Mutta tänään minulla on vapaa ja ohjelmaa vasta illalla (okei keittelen tässä samalla maailman parasta (vege)hernekeittoa) niin päätin että nyt on hyvä hetki tälle.
Nyt kun palaan mielessäni takaisin siihen vajaaseen puoleentoista vuoteen, niin ensimmäisenä mieleen nousee se tahti. Opiskelutahti oli tosi kova ja opiskelijoilta odotettiin nopeaa tiedon omaksumista ja sisäistämistä ja kaikillehan sellainen tahti ei sovi ja se nähtiin. Kuten ei myöskään itseopiskelupäivät. Vaikka minusta se on tosi nerokas tapa aikuispuolella, kun aikuisilla on yleensä muitakin velvoitteita kuin se koulu, niin pystyi hoitamaan niitäkin ja varaamaan sitten sopivan hetken päivästä sille opiskelulle. Mutta. Eihän nekään sovi kaikille, sillä suurimmalle osallehan ne olivat vain ekstravapaita. Myönnetään, en itsekään aina kerennyt/malttanut edes kurkata mikä oli päivän itseopiskeluaihe, mutta useimmiten kyllä.
 |
| Päättäjäisjuhlien avecini <3 |
TÄSTÄ ETEENPÄIN TEKSTI ON KIRJOITETTU MARRASKUUSSA:
Kausiluontoinen kesätyöni päättyi syyskuun alussa, jonka jälkeen aloin juosta työhaastatteluissa. Oikeastaan yhdessä kävin jo kesätyöni aikana. No kuitenkin. Hakemuksiakin painoin menemään yhteen jos toiseenkin paikkaan, ihan itse vapaaehtoisesti sekä yhteen työkkärin sanelemana.
Yksi työhaastattelu venyi niin paljon, että seuraava haastateltava joutui odottamaan ainakin puoli tuntia vuoroansa. Hupsis. Mietin haastattelun jälkeen että olikohan se hyvä vai huono asia. No ilmeisesti hyvä koska sain paikan, hurraa! Tuntui kyllä eri hyvältä tulla valituksi kymmenisen hakijan joukosta.
Työ on melkoista pyöritystä. Kolmivuorotyötä, monia erilaisia vuoroja erilaisine työnkuvineen, melko vauhdikas tahti koko ajan. Tykkään kovasti siitä vaihtelevuudesta! Voin kuitenkin nyt sanoa, etten tällä hetkellä näe tuota paikkaa loppuelämän työpaikkanani mutta tykkään silti hirveästi olla siellä ja saada kokemusta keittiö-, sali- ja kassatyöskentelystä. Työkaverit on kivoja ja on mahtia päästä tutustumaan läjään uusia ihmisiä! Yksi tyyppi nousi heti jotenkin ylitse muiden ja olemmekin jo käyneet kuntosalilla yhdessä ja menemme jatkossakin.
Ja voihan mieli vielä muuttua. Mutta toisaalta tuo paikka on myös selkiyttänyt omia ajatuksiani siitä mikä kokin homma on juuri se minun hommani, vaikka olen tykännyt koulun työssäoppimisissa ja tuolla työpaikassakin kaikesta mitä olen tehnyt.
Ja sain muuten viime lounaastani palautetta asiakkaalta: "oli tosi maukasta ja hyvää ruokaa. Ruoat ovat parantuneet paljon siitä kun viimeksi kävin" emme tiedä milloin hän on viimeksi käynyt mutta kollega sanoi että johtuu uudesta kokista ;)
Yksi tavallaan aivan irrallinen asia jonka opin aloitettuani koulun, oli minun löytäminen. Että lakkasin olemasta pelkkä äiti. Aloin olemaan minä. Miltä minä haluan näyttää? Miten minä haluan pukeutua? Mitä minä haluan harrastaa? Mitä haluan tehdä vapaa-ajallani? Millaista sisältöä haluan elämääni?
Nyt melkein kaksi vuotta koulun aloittamisen jälkeen voin todeta, että minä alkaa olla löytynyt. Melkoinen matka se on ollutkin! Yhtälailla kun lapset alkavat irtautua vanhemmistaan (terveisin kohta 7 veen vanhemmat, todellakin tiedetään millasta se on tässä vaiheessa!) niin vanhemman (tässä tilanteessa äidin) on irtauduttava lapsistaan.
Missään nimessä ei ole kyse siitä etteikö lapsiaan rakastaisi tai heidän kanssaan haluaisi olla (koska joku vetäisi sen kortin esiin kuitenkin), mutta vanhemmilla on oltava myös oma elämänsä omine sisältöineen. Oman ajan viettämistä, kaverien kanssa ajan viettämistä, omia harrastuksia. Ja niitä olen nyt valaistumiseni myötä tehnyt ja en voisi olla onnellisempi! Tuntuu että elämä on aika hyvässä tasapainossa.
Huomasin sen itseasiassa heti jo ensimmäisinä keittiöpäivinä koulussa, että hitto siinä touhussa unohtaa että mitään lapsia onkaan ja ETTÄ SE OLI VAPAUTTAVAA! Ja siinä sen ensimmäisenä oikeastaan oppikin, että hei, lapseni pysyvät hengissä muidenkin kuin minun toimesta eikä ajatukseni ole siitä muuttuneet. Saatan laittaa lasten hoitoaikoihin vähän ilmaa sinne iltapäivään, ettei minun tarvitse tukka putkella ajaa heitä hakemaan, vaan kerkeän käväistä vaikka kaupoilla vielä ennen sitä ja nollata ajatukset töistä. Nyt lapsilleen omistautuvat superäidit laittaa silmät kiinni, koska minä esimerkiksi saatan myös vapaapäivinäni viedä lapset hoitoon, että saan olla yksikseni. Että saan mennä sinne salille, lenkille, kauppaan, labraan, kaverin kanssa kahville tai vaikka shoppailemaan kaikessa rauhassa. Enkä ole ollenkaan pahoillani siitä tai tunne huonoa omaatuntoa.
Minun löytämiseen liittyi myös jo vahvasti koulussa ja työssäoppimispaikoissa huomaamani tietyt piirteet itsessäni. Huomasin, että tykkään kovasti haastaa itseäni. Työnsin itseni sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin joista tällaisena melkoisen introverttinä olisin normaalisti pysynyt hyvin kaukana. Kun sen olin tehnyt, koin suurta onnistumisen tunnetta. Ja se on niin hyvä tunne! Siis aivan paras tunne! Ja samalla siinä sitten mietti, että hittoako olen näitä tilanteita aina pelännyt ja vältellyt. Toki ei se introvertti minusta ole mihinkään kadonnut, mutta olen oppinut heittämään hänet syrjään silloin kun hänestä ei olisi kuin haittaa. Työpaikka on juuri oiva esimerkki tästä. Monet nykyisistä ja varmaan entisistäkin työkavereistani olisivat ihmeissään jos tietäisivät miten todellisuudessa olen maailman suurin ujopiimä enkä mieluusti edes haluaisi moikata kaikille puolitutuille kaupassa, mutta tässäkin tilanteessa tulee esiin se itsensä haastaminen. Etten anna itseni olla tuppisuuna, vaan suorastaan pakotan itseni puhumaan, kyselemään, juttelemaan ja olemaan avoin ja annan ihmisten nähdä millainen olen oikeasti sen ujon kuoren alla.
Tähän liittyen onkin hyvä juttu siltä ajalta kun olin ala carte -ravintolassa työssäoppimassa ja ravintolapäällikkö sanoi että kesäksi olisi tarjoilijan töitä tarjolla ja sanoin etten ihan ensimmäisenä siihen hommaan lähtisi, ettei ole oikein minun juttuni. Hän oli aivan ihmeissään että miksi ei kun olen niin palvelualtis ja ulospäinsuuntautunut enkä ujostele ollenkaan. No tuotaaaaaaaaaa..... :D
Työasiat päättyy ja alkaa dieetti- ja treenihypetys, be aware.
Tämä itsensä haastaminen tulee esiin myös siinä, miten olen jo useamman kuukauden suorittanut tarkkaa dieettiä ja sali- sekä aerobista ohjelmaa saaden paljon todella motivoivia tuloksia lyhyessä ajassa. Ajatukseni ovat selkiytyneet jatkon suhteen ja olen aika innoissani siitä ja odotan malttamattomana uuden, vähän eri asioihin keskittyvän ruokavalion sekä saliohjelman käsiin saamista. Vielä hetki mennään kalorien nosto -dieetillä ja sitten lähtee!
Instagram-seuraajani (joita ei monia tätä lue) ovatkin saaneet jo nauttia tai "nauttia" useista ateria-, sali- ja muutoskuvakollaaseista tässä kuukausien aikana ja ovat tietoisia että jotain uutta on suunnitelmissa. Sen verran voin sanoa etten mihinkään bikini fitness-kisoihin ole valmistautumassa, vaikka toisaalta ihailenkin heidän kurinalaisuuttaan. Mutta itsensä näännyttämistähän se on ja sellaiseen en aio lähteä. (Ottakaa tämä teksti talteen ja näyttäkää sitten kun olen siellä lavalla)
Mutta siis vaatii tämäkin itsensä haastamista ja omistautumista. On saatava oma mielensä sellaiseen kontrolliin, ettei poikkea polulta. Mittaat grammalleen mitä syöt ja syöt tasan vaan niitä asioita mitkä ovat hyväksi sinulle ja joita syömällä saat tuloksia. Salilla annat joka kerta kaikkesi ja teet jokaisen liikkeen kunnolla ja lisäät painoja jos tuntuu liian helpolta. Ja teet joka hiton liikkeen vaikka tuntuisi kuinka pahalta ja joutuisit konttaamaan pukukaapille treenin jälkeen hiki silmiisi valuen ja treenattu kehonosa täristen. Meikäläisen jalkapäivän treeni on aina sellaista tappotavaraa että työkaverit kyselevät kahden päivän päästä että mitä minulle on käynyt kun näkevät minun kävelevän.
Lähtökohtaisesti en nauti salitreenistä juurikaan. Suurimmaksi osaksi se on aivan hirveää (anteeksi sanavalinta) paskaa, mutta nautin siitä tunteesta kun se on ohi. Ja nautin näistä tuloksista. Ja siksi tavallaan kuitenkin kierolla tavalla nautin myös siitä miten paskalta se kovaa treenaaminen tuntuu.
Kerran oli tarkoitus ottaa sellainen 10 minuutin loppurutistus juoksumatolla hiittinä, eli vuorotellen reipasta kävelyä ja täysiä juoksemista. Mutta pian puoli tuntia myöhemmin löysin itseni vielä siitä hiki naamaa pitkin valuen koska halusin vielä 100 kaloria pois aina kun seuraava sata täyttyi enkä meinannut malttaa lopettaa.
NONIIN siinäpä oli sitten kuulumisia.
Kaikki on tosi kivasti ja elämä hymyilee :)
